Some texts I wrote in Spring 2018.
***
Ekokriisin aika kysyy tekijyyden muutosta Elämme aikakautta, jolle yritetään kuumeisesti löytää kattavaa nimeä: antroposeeni, kapitaloseeni, chtulhuseeni, suomenkielistä vastinetta vielä hakeva anthrobscene ja muut vastaavat pyrkivät kukin omin näkökulminensa kuvaamaan ihmisen, ajan ja maailman tilan suhdetta asiayhteydestä riippuen enemmän tai vähemmän ansiokkaasti. Oli fokuksessa sitten vallitseva kapitalistinen talousjärjestelmämme¹ tai globalisoitunut kertakäyttöinen teknologiasuhteemme², on kiistatonta, että toimintamme vaikutus on geologista mittakaavaa. Miten todellistuneeseen ja yhä akuutimmaksi käyneeseen ekokriisiin voisi suhteutua? Millaisia muutoksia meidän täytyy ajattelussamme ja toiminnassamme muuttaa kiireellisesti? Mitkä voisivat missäkin tilanteessa olla muutoksen keskeisiä käsitteitä ja toiminnan ohjureita? Monimutkaisuutta syleillen, Ilmastonmuutos asettaa meidät testaamaan arvojemme ja käytäntöjemme toimivuutta ja haastaa muuttamaan ne asiat, jotka ovat ekologisemman olemassaolon kannalta haitallisia. Tällä hetkellä minulle sen mukanaan tuomista kysymyksistä suurimmat eivät liity niinkään siihen, miten ilmastonmuutos on ‘ratkaistavissa’ teknologisesti, vaan pohjimmiltaan kysymys on minusta yksilön ja yhteisön suhteesta, sekä niiden rakenteista. Valtavirtaisessa puheessa tulevaisuuteen suhtautuminen ja nykyhetkessä muutoksen etsiminen pohjaa usein juuri yksilön - kuluttajan - valintoihin. Koetaan, että kuluttajat (omina yksilöinään) muodostavat yhteisöille ja rakenteille tiettyjen tendenssien yleistyessä (esim. Kasvissyönti tai ekologisemmat kulkemisen muodot) paineen muuttua. On kuitenkin selvää, että pelkät kulutusratkaisut eivät riitä, jos itse ihmisenä olemisen etiikka - ne unelmat ja tavoitteet, jotka väistämättä vaikuttavat ekologiseen kantokykyyn - ei muutu nykyisestä. Ilmastonmuutos on siis kokonaisvaltaisesti muutosta ihmisenä olemisessa, ja ekokriisi on myös egon kriisi. Ilmastonmuutoksessa-- ja ekologisessa jälleenrakentamisessa-- on kyse laajamittaisesta elämäntapojemme muutoksesta, joka vaatii elämämme olemassaolon ja sen totunnaisten muotojen ja käsitteiden filosofista ja eettis-esteettistä uudelleenmäärittelyä. Se on siis juuri perustavanlaatuista jälleenrakentamista, kuten mm. Talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu ja kuvataiteilija Antti Majava ovat muistuttaneet³. Tällöin ei riitä, että ajatus muutoksesta ulkoistetaan “pelkästään rakenteelliseksi” , sillä pelkkää rakennetta ei ole olemassakaan ilman sitä koossa pitäviä ihmisiä ja ihmisten käytänteitä. Filosofit Antti Salminen ja Tere Vadén kirjoittavat fossiilisesta subjektista⁴: ihmisestä, jonka elämän kokemisen syvyys määrittyy fossiilisten polttoaineiden muovaaman todellisuuden kautta. Yksilön, yhteisön ja niiden rakenteiden välinen suhde on tietysti alati muuttuva, ja niiden vaikutukset kulkevat aina toisiaan kohti. Huomio tällaisesta fossiilisesta subjektista vaatiikin monipuolista ja monialaista analyysia. Tässä yhteydessä myös taiteellisella tekemisellä ja tutkimuksella voi olla paljon annettavaa. Taiteen piirissä puhutaan usein rakenteiden muuttamisesta jonkinlaisena toimintaa motivoivana tavoitteenataide voi tällöin toimia aktivismin muotona, joka tietoisesti osallistumalla maailman kulkuun voi myös osaltaan avata mahdollisuuksia yhteiskunnallisille muutoksille. Fokukseen asettuu tällöin juuri kysymys siitä, millaisia tarinoita me taiteilijoina kerromme ja millaisia signaaleja tekemisillämme vahvistamme. Kysymyksen voi perustellusti kysyä myös toisin päin: millaisia tarinoita olen kuunnellut ja mitä signaaleja minulle on vahvistettu? Millainen on edellä mainitun fossiilisen subjektin rakentumisen prosessi ja tisaalta sen liikkumatila tulevaisuutta ajatellen? Mikä on se kulttuurinen kaanon ja materiaalinen perusta, mihin minä ja tekemiseni asettuvat? Eri elämänaloilla ratkaisut ja kysymyksenasettelut voivat toki poiketa toisistaan paljonkin - miten siis esimerkiksi taiteen parissa? Mitä voisivat olla taiteen parissa toimivien keinot hidastaa ilmastonmuutosta ja elinympäristöjen heikkenemistä? Miten taiteilija (tai toki kuka tahansa muukin) voi navigoida ekokriisin maastossa eteenpäin, motivoidusti ja askel kerrallaan, sortumatta heti alkuunsa liian suuriin kuvitelmiin ja mahdollisuuksiin? Kaikki ekokriisin akuutti ilmentymä ei siis välttämättä löydy pelkästään itsen ulkopuolelta, vaan olennaista olisikin kääntää katse lähemmäs ja pohtia, mitä muita reittejä muutokseen itsestään ja yhteisöstään lähtöisin voisi olla. Taiteilija on usein tottunut käsittelemään maailmaa itsestään, omasta subjektistaan lähtöisin, tai ainakin vahvasti oman subjektinsa siihen likoon laittaen. Tässä tietynlaisessa subjektiivisuuden tuttuudessa, ja erityisesti sen problematiikassa piilee paljon potentiaalia. Yhdeksi keskukseksi astuu tällöin esiin tekijyyden käsite. Taiteilijan omakuva, kokemus tekijyydestään, voi antaa sekä osviittaa että voimavaroja muutokseen, erityisesti verrattaessa suomen kielen sanan tekijä antamaa kehystä englannin kielen sanaan author (authorship). Taidekoulussa opittu käsitys siitä, kuka taiteilija on ja mitä taiteilija voi tehdä, ei seiso yhdellä tukevalla jalustalla, vaan näitä käsityksiä ohjaa historiallisesti kasautunut kehitys, joka on taiteen kentällä toimivalle muodostunut eräänlaiseksi problemaattiseksi kimpuksi niin auktoriteettia, elinkeinoa kuin yksilön ja yhteisön suhdetta ohjaavia ajatusmalleja. Tämän ajan taiteilijakuva yleistettynä perustuu monin paikoin luovaan yksilöön ja tämän yksilön luovaa voimaa korostavaan ajattelutapaan - rakennetason esimerkkinä tästä käy vaikkapa tekijänoikeuslainsäädäntö. Samalla jossain taustalla vaikuttaa vahvasti myös ajatus perinteestä ja sen jatkamisesta, toisaalta myös varsinkin internetin tapauksessa jonkinlaisesta hajautetusta, yhdessätuotetusta ja vahvasti kerroksellisesta tekijyydestä (esim. Meemit, joiden “alkuperäistä” tekijää harvoin edes löytyy), joka on enemmänkin julkista ja vaikeasti rajattavaa kuin yksilöllistä ja elinkeinoksi määriteltävää. Yksilötekijyyden ihanne on kuitenkin edelleen voimissaan, ja kiihtyvästi individualisoituvassa ja yksityisomistusta ihannoivassa kulttuurissa se tuntuu saavan yhä enemmän painoarvoa. Yksityisomistuksen ja maailmasuhteen “resursoitumisen” (eli ympäristön muuttuminen käytettäviksi resursseiksi) myötä kysymys tekijyydestä linkittyy olennaisesti osaksi ilmastonmuutosta ja elinympäristöjen heikentymistä, erityisesti historiansa kautta: myytti luovasta yksilöstä on jakolinjana samaa perua kuin ihmisen ja luonnon eriyttäminen toisistaan. Ne ovat samana aikakautena syntyneitä keskeisiä jakolinjoja, jotka ovat edelleen voimissaan. Ja tässä piilee ongelmista se kenties syvin: sen unohtaminen, että maailma rakentuu ja paranee kollektiivisin ponnistuksin, ei pelkkien voimakkaiden yksilöiden vaikutuksesta. Kysymys tekijyydestä on historiallisessa mielessä vaiheikas. Yksilön luovaa voimaa korostava myyttinen tekijyyskäsitys on perua romantiikan ajalta, erityisesti runouden piiristä. Tuohon aikaan runoilija alettiin nähdä alkuperäisenä ja luovana nerona jonka työt heijastavat runoilijan aitoja tunteita ja ajatuksia - luovuus on taiteilijan psyyken suora tuote, eikä sillä ole sidettä muuhun taiteeseen⁵. Tätä romantiikan ajalta lähes sellaisenaan nykypäiväänkin periytynyttä neromyyttiä on helppo kritioida sen historiattomuutta huokuvasta luonteesta: tällainen romanttinen tekijyys ei ota huomioon luovuuden ja tekijyyden sosiaalista luonnetta, ja samalla se eristää tekijän muusta maailmasta. Muutos aikaisempaan, kopioimiseen ja lainaamiseen vapaammin suhtautuneeseen eetokseen on ollut suuri. Tätä jakolinjaa syvensi modernin ajan elokuva-alalla kehittynyt auteur-teoria. 1950-luvulla uuden aallon elokuvan edustajien keskuudesta (etunenässä Francois Truffaut) alkanut elokuvakritiikin laji alkoi korostaa elokuvan ohjaajan taiteellisen näkemyksen persoonallista ja voimakasta vaikutusta. Näkemyksen mukaan henkilökohtaisuus ja persoonallinen jälki olivat nimenomaan elokuvan ohjaajaan liitettäviä ominaisuuksia. Jälkimodernia tekijyyttä luonnehtii taas tekijyyden tietynlainen hajaantuminen ja kerrostuminen. Erityisesti joillain musiikin alalajeilla ja nettikultturien saroilla voimakkaan luovan yksilön myytti on väistynyt lainailun ja nopean toiminnan eetoksen tieltä. Tällöin tekijyys saa enemmän tilaa näyttäytyä juuri sosiaalisesti rakentuvana, vuorovaikutteisena ilmiönä, joka voi tapahtua niin anonymiteetin kautta verkossa kuin intersektionaalisemman politiikan seurauksena. Samalla kuitenkin jälkimodernissa nykyajassa kulttuuria kuvaa myös erilaisten vallitsevien todellisuuskäsityksen rinnakkaisuus: myös romanttinen neromyytti elää elämäänsä normina, hieman kulttuurin alalajista riippuen. Tämä tekijyyden käsitteen muutos ei siis ole vain mystisesti ilmaantunut, vaan juontaa juurensa pitkälle historiaan. Vaikka jo 1900-luvun loppupuolen ranskalaiset jälkistrukturalistit Barthes ja Foucault kritisoivatkin individualismiiin pohjautuvaa tekijyyskäsitystä ja julistivat tekijän “kuolleeksi” ⁶, taideteoreetikko Stepher Wrightin mukaan tämä vain vahvisti yksilöllisen tekijyyden markkina-arvoa⁷. Työtä on siis vielä edessä. Onko tällä yksilötekijyyden myytillä sijaa parempaa tulevaisuutta hahmotellessa? Voiko yltiöpäistä individualismia ja tietämisen sekä taitamisen omistushierarkioita luova kulttuuri jopa olla haitallista ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta? Kuten Antti Majava kirjoittaa Sitran-blogissaan⁸, myytit voidaan jakaa tässä tilanteessa kahteen ryhmään: niihin, joita seuraamalla meillä on edellytyksiä hidastaa ilmastonmuutosta ja niihin joita seuraamalla se ei onnistu. Ekokriisi ei ole yksilö- vaan joukkuelaji, ja suuret yhteiskunnalliset suunnanmuutokset puhumattakaan jälleenrakentamisesta voidaan tehdä vain yhdessä, toisiimme avoimesti tukeutuen ja materiaaliset reunaehtomme tunnistaen. Empaattisemman suhteen ottaminen maailmaan vaatii oman toimintansa ja mekanismiensa syvempää tunnistamista. On siis käännettävä katse myös itseen ja tutkittava, millaista tekijyyttä toteuttaa - millaisia rakenteita toisintaa oman ajattelunsa ja toimintansa kautta. Mistä minun tämänpäiväinen tekijyyteni koostuu, mistä asioista minä taiteiljana olen riippuvainen - mitä ovat ne fundamentit, joiden perustalle toimintaani ja sen oikeutuksia rakennan? Ja mikä tärkeintä: miten tästä kuljetaan kohti parempaa, ei huonompaa? Omakohtaisesti kysymys tekijyydestä on tällä hetkellä sarja avoimia kysymyksiä. Olen kokenut motivoivaksi ja paljastavaksi pohtia tekijyyttäni sitä määrittävien riippuvuussuhteiden kautta. Millaisista psyykkisistä, kulttuurisista ja materiaalisista reunaehdoista taiteen tekeminen on riippuvaista? Miten edellä mainitsemani (länsimaisen) tekijyyden historiallinen jatkumo vaikuttaa minussa, ja miten haluaisin sitä omalta osaltani muuttaa ja jatkaa eteenpäin? Ekologisen kriisin suhdetta taiteeseen pohdittessa on tärkeää kyseenalaistaa myös taiteen tekemisen ja taidekulttuurin materiaalinen riippuvuussuhde ja jalanjälki. Kuten elämämme, myös taiteemme ja sen estetiikkamme perustuu mittavaan materiaaliseen saatavilla olevuuteen ja kuluttamiseen. Paljonko taiteellinen tekemiseni kuluttaa luonnonvaroja, ja kuinka arveluttavaksi sen teknologinen suhde on muodostunut? Poikkeaako taiteellisen tekemiseni materiaalis-esteettinen suhde kerskakuluttavasta ja kertakäyttöisestä muusta elämästä, jota elän? Missä määrin se, miten taiteen parissa toimin, perustuu halpoihin fossiilisiin polttoaineisiin ja siitä aiheutuvaan energian kokemuksellisuuden sumentuminen? Täytyykö taiteellisen toimintani olla sellainen elinkeino, jota oikeutetusti määrittävät irrationaaliset tuotannolliset tavoitteet ja niiden myötä kiire ja ylikulutus? Onko minulla tekijänä (tai ihmisenä) pelkkiä lakikirjoihinkin päätyneitä oikeuksia, vai onko minulla tekijänä myös velvollisuuksia muita ja muuta kohtaan - vastuuta tekemäni taiteen sosiaalisista ja materiaalisista vaikutuksista? Täytyykö minun kilpailla muiden kanssa parhaista mahdollisuuksista tehdä taidetta, vai löytyisikö sekä psyykkisesti, kulttuurisesti että materiaalisesti mielekkäämpiä ja kestävämpiä tekemisen tapoja tunnustamalla tekijyyden sosiaalisesti rakentuva luonne, ja vaalia yhdessä tekemisen ja toisiin tukeutumisen käytäntöjä? Tuntuu ilmeiseltä, että problematisoimalla kilpailukeskeinen yksilötaiteilijuus tekijyyden pohjatasona ei voida saavuttaa kaupallista potentiaalia, eikä tyytyväisyyttä olemassaoleviin rakenteisiin ja riippuvuussuhteisiin. Mutta pysähtymällä miettimään tekijyyden roolia ekologisemmassa jälleenrakentamisessa voi muovaantua subjekti, joka kykenee olemaan osa maailmaa ja yhteisöään ei- riistävässä suhteessa. Viitteet: ¹ Ks. esim. Moore, Jason W.: Capitalism In The Web Of Life ² Ks. esim. Parikka, Jussi: The Anthrobscene ³ Ks. esim. Mustarinda-lehti 2015: Jälleenrakennus ⁴ Salminen, Antti & Vadén, Tere: Energia ja kokemus (Niin&Näin), 2013 ⁵ Ks. esim. Ahonen, Laura: Mediated Music Makers - constructing author images in popular music (Finnish Society for ethnomusicology, Publ 16), 2008 ⁶ sama ⁷ Wright, Stephen: Toward a Lexicon of Usership (Van Abbemuseum), 2013 ⁸ www.sitra.fi/blogit/tulevaisuus_ansaitsee_paremman_kasikirjoituksen/***
Käyttäjyys ja ekokriisin tekijyyden maasto Sain ystävältäni muutama vuosi sitten tekstitiedoston, jonka pariin olen sittemmin palannut useaan otteeseen. Teksti ei ole pitkä - päinvastoin - ja sen muoto on sanakirjamainen. Tekstiin on ollut hauska palata aina uudestaan, sillä sen teoreettisesta asusta (tai sen takia) tekstin on tuntunut avaavan minulle monia ilmiöitä, joille olen alkanut kaivata uudenlaista määrittelyä taidemaailmassa, tai pikemminkin taiteentuottamisen kulttuurin parissa toimiessani. Erityisesti teksti on linkittynyt elimellisesti pohdintoihini tekijyydestä ja sen käsitteen käyttökelpoisuudesta ekokriisin aikakaudella toimimisessa. Tämä teksti on siitä siis eräänlainen referaatti ja keskustelupinta. Pohdintojani tekijyydestä ja sen suhteesta ekokriisiin on ensin syytä taustoittaa. On selvää, että ilmastonmuutoksen ja elinympäristöjemme dramaattisen muutoksen maasto on juuri kriisin maastoa. Se vaatii meitä monipuolista kysymyksenasettelua - ongelmana se ei ole pelkästään jotain, joka ratkeaa “uudella teknologialla” , vaan vaatii juuri syvemmälle menevää elintapojen ja elineetoksen kyseenalaistamista. Väitän, että etenkään taiteen parissa ekokriisi ei siten lytisty pelkäksi “aiheeksi” , vaan sen luonne elämän jatkumisen ja kehittymisen kannalta on enemmänkin olosuhde - jotain, josta kaikki elämä maapallolla riippuu. Miten siis olla suhteessa tähän elämäntapamme perusteet mullistavaan olosuhteeseen? Millaista tekijyyttä, ihmisenä olemisen ja tekemisen omakuvaa haluamme vaalia, jonka tarjoamista lähtökohdista käsin tulevaisuutta olisi hyvä rakentaa? Tekijyys ainakin sen englanninkielisessä muodossa (authorship) on kenties juuri niitä keskeisiä kyseenalaistettavia kulttuurisia toimintaa ohjaavia käsitteitä, joiden ansiosta ilmastonmuutos pystyy pysyttelemään pelkkänä aiheena, jota voi taiteellisessa työssään käsitellä kuin mitä tahansa muutakin. Entä jos juuri tämä individualistinen tekijyyskulttuuri on omalta osaltaan juuri tuottamassa niitä kategorioita, typistyksiä ja erotuksia, joiden takia tulevaisuuden kannalta haitallinen kulttuuri elää ja voi hyvin? Minkälaista tekijyyttä mielekäs tulevaisuus voisi edellyttää? Minusta juuri tekijyyden käsite on motivoiva pohtimaan juuri tätä asetelmaa, sillä näin muotoiltuna kysymys tekijyydestä muodostuu hyväksi työkaluksi oman asemansa ja toimintansa kyseenalaistamiseen. Samalla se on oiva työkalu ympäröivän (taide)maailman lainalaisuuksien ja käytäntöjen kyseenalaistamiseen, osin juuri historiallisen kehityskaarensa takia: jälkimodernin tekijyyskäsityksen kahtalaisuuden ongelma ja päinvastaisiin suuntiin repivä luonne voi lukita paikoilleen ja aiheuttaa toimintaympäristön kapenemista, kuten toimimisen suhteessa ilmastonmuutokseen. Tämä kahtalaisuus näkyy eniten kenties yksilön ja yhteisön välisessä jännitteessä, joka “luovaa yksilöä” ihannoivana eetoksena unohtaa, että kulttuuri ei rakennu tyhjästä ilmaantuvien yksilösuoritusten ja heidän “alkuperäisten” ideoidensa varaan. Unohtamalla kulttuurin kollektiivinen ja kasautuva luonne on helppo päätyä myös muihin samaa sukua oleviin kategorisoiviin virhepäätelmiin, kuten erottamaan ihminen luonnosta: kohottamaan ihminen muuta elämää ylemmäksi ja korkea-arvoisemmaksi. Käytännössä vaikkapa monen taiteilijan kokemus omasta asemastaan on usein tietysti moninaisempi, ja usein eri tilanteissa on toimittava erilaisen maailmasuhteen mukaan. Oltava osa kulttuurista jatkumoa, jotain tiettyä esteettistä suuntaa ja niin edelleen, samalla kuitenkin on esitettävä, mistä “omat” ideat alkavat ja mikä erottaa ne “muiden” ideoista. Samalla arkea raamittaa taidepolitiikan kahtalainen luonne, jonka mukaan yhtäältä pitäisi ansaita elantonsa “kulttuurin markkinoilla” luovana yksilönä, ja taas toisaalta toimintaa pitäisi rakentaa tiedon ja taidon kollektiivisen luonteen varaan sekä tukea kaikkien yhtäläisiä mahdollisuuksia toimia maailmassa mielekkäästi ei pääse toteutumaan juuri edellä mainitun rakenteellisen virhepäätelmän takia. Ekokriisiin suhteutuminen voi olla vaikeaa ja turhauttavaa juuri näiden rakenteellisten omakuvien ja niiden kahlitsevan olemuksen takia: miten tehdä taidetta aikana, jolloin “mikään ei tunnu tehoavan” ja “jolloin kaikki pienetkin teot ovat turhia” ? Miten siis elää tässä olosuhteessa? Pariisilainen teoreetikko Stephen Wright ehdottaa teoksessaan Toward a Lexicon Of Usership tekijyyden korvaajaksi nopeasti verkkokultturien mukana valtavirtaistunutta käyttäjyyden (user) käsitettä. Wrightille tämä käyttäjyyden akuuttiuden olosuhde ei suoraan artikuloidu ilmastonmuutokseen, vaan enemmänkin yhteiskunnallisen toiminnan kapenevaan ja hankaloituvaan tilaan, jossa järjestäytymiskykyisen työväen mahdollisuus tuottaa tasa-arvoista ja kestävää elämää on entistä syvemmässä ahdingossa uusliberaalin talouspolitiikan alla. Wrightille käyttäjyys on jotain, mikä on viime vuosikymmeninä alkanut tarjota vakavastiotettavan vaihtoehdon juuri sosiaalidemokraattisen konsensuksen ja järjestäytyneen työväen kapenevalle tilalle, sillä juuri käyttäjistä on tullut keskeisiä yhteiskunnallisia tekijöitä niin tiedon, merkityksen kuin arvonkin tuottajina, rikkoen samalla tuotannon ja kulutuksen välisen pitkäikäisen vasta-asetelman. Mielenkiintoista on, että tätä vasta-asetelmaa purkava käyttäjyys voi samalla murentaa myös niin luonnon ja ihmisen välisen kategorisen kuilun - tässä mielessä käyttäjyydellä voi siis olla potentiaalia myös tekijyyden uudelleenarviointiin ekokriisin aikakaudella. Wrightin Toward a Lexicon of Usership erittelee sanakirjamuotoisesti kokoelman 1) “emergenttejä käsitteellisiä konsepteja” , 2) “eläkeikään valmiina olevia konseptuaalisia instituutioita” sekä 3) erilaisia käyttäjyyden muotoja. Näillä käsitteillä Wright analysoi sekä mennyttä että nykyhetkeä, mutta myös ehdottaa tulevaisuutta ja sen rakentamiseen sopivia työkaluja. Keskeisenä tällöin toimii juuri käyttäjyyden käsite ja sen soveltuvuus eri tilanteisiin, tapahtumiin ja toimintoihin. Kun työn ja taiteen käsitteet ja yhteiskunnalliset asemat ovat vähään aikaan kenties suurimmassa murroksessaan, monimutkaistuneiden verkkokulttuurien myötä käyttäjistä on tullut kulttuurin keskeisiä pelaajia: käyttäjät tuottavat niin tietoa, merkitystä kuin arvoa. Käyttäjyydestä on Wrightin mukaan tullut odottamaton vaihtoehto, sillä se haastaa kolme keskeisintä taiteen ja työn maailman pystyssäpitävää voimaa: asiantuntijakulttuurin, katsojuuden ja omistajuuden. Asiantuntijakulttuurin siksi, että sille käyttäjät ovat automaattisesti ‘väärinkäyttäjiä’ - käyttäjyys siis haastaa asiantuntijuuden tarjoamalla rinnalle kokemuksellisuuden ja kokemuksen, ei pelkästään toisenlaista asiantuntijuutta. Katsojuuden se haastaa siksi, että katsojuudelle käyttäjyys on opportunismia ja omaa etua tavoittelevaa toimintaa. Omistajuuden taas siksi, että käyttäjyys tarkoittaa omistusoikeuden jakamista yksityistämisen sijaan. Wrightin mukaan käyttäjyys ja käyttäjälähtöiset aloitteet kompastuvat usein modernismista perittyyn sanavarastoon ja käsitteistöön - on siis luotava uusi käyttäjyyden käsitteellinen sanasto ja kielioppi. Tämä tarkoittaa niin näennäisesti itsestäänselvien termien, sekä niiden nimeäminen instituutioiden hylkäämistä tai kierrättämistä sekä uusien, käyttöön paremmin soveltuvien käsitteiden tuottamista. Parhaiten tämä hoituu Wrightin mukaan uudelleenmäärittämällä unohdettuja, modernin asiantuntijakulttuurin varjoihin jääneitä käsitteitä. Olennaista on, että käyttäjyys tunnustaa osallisuuden jonkin asian tapahtumiseen. Wright antaa esimerkiksi termin art-user, joka kieltäytyy lukitsemasta “taiteen käyttäjiä” ainoastaan passiiviksi tekijöiksi, kuluttajiksi tai katsojiksi, vaan antaa tällöin toimijuudelle vapaamman (ja ehkä paremmin todellisuutta vastaavan) liikkumatilan. Tällainen käyttäjyys sisältää kaikki ne, jotka ovat osallisia taiteen tapahtumiseen. Se viittaa kaikkiin niihin, jotka käyttävät taidetta ja joille taiteella on käyttöarvoa elämässään, ja jotka kokevat taiteen käyttöarvon suoraan. Wrightin mukaan emme ole tottuneet ajattelemaan itseämme taiteen käyttäjinä, vaan rajoitamme usein suhteemme siihen yksisuuntaiseksi, olemalla joko tekijöitä, katsojia tai kuluttajia (Wright antaa verrokiksi esimerkiksi tietokoneen tai huumeiden käyttämisen, joihin suhteemme voi tällöin olla sekä toiminnallisesti että kokemuksellisesti aktiivisempi ja moniulotteisempi). Tämä voi kertoa paljonkin siitä, millaisia arvoja taiteeseen yhteiskunnassamme liitetään, ja toisaalta mitä siihen ei liitetä: halukkuutta tai potentiaalia muutokseen. Taiteilijan tai katsojan sijaan taiteen käyttäjänä toimiminen voikin siis purkaa sellaisia tyhjiksi muodostuneita kahtiajakoja kuten tekijyys/katsojuus, tuotanto/ vastaanotto sekä omistajat/tuottajat. Käyttäjyyttä luonnehtii Wrightin mukaan ylijäämän käsite, tosin hieman eri merkityksessä kuin uusliberaalissa taloudessa. Siinä missä uusliberaalin talouden kannalta ylijäämä on tuotannon kannalta haitallista (se sitoo varallisuutta väärään paikkaan), käyttäjyydessä ylijäämä ei aiheuta vastaavia ongelmia, vaan pikemminkin päinvastoin. Vaikka käyttäjät haluavat toki hyötyä tuotannosta aina myös itse, mahdollistaa käyttäjyyden osallistava luonne tiedon ja tuotannon kumuloitumisen sekä niiden laajemman käytön ja yhteisen hyvän. Näin se on aina enemmän kuin eri käyttäjien tekemän työn yhteenlaskettu summa. Konkreettisena esimerkkinä käynee vaikkapa koodarin omaan tarpeeseensa kirjoittama ohjelma, joka avoimena lähdekoodina levitettynä voi hyödyttää myös monia muita saman ongelman kanssa painivia, sekä mahdollistaa ohjelman käytön täysin toisenlaisen ohjelman osana. Tiedon kumuloitumisesta tunnetuin ja käytetyin esimerkki lienee Wikipedia, joka avoimena rakenteena on muokannut tiedon keräämisen lisäksi myös sen tuottamisen rakennetta (ei tietenkään täysin ongelmitta: vastikään on huomattu Wikipedian sisälle syntyneistä valtahierarkioista). Muita esimerkkejä ovat esimerkiksi netinkäyttäjille välillä vastaan tuleva reCAPTCHA, jolla jollekin sivustolle pyrkivä osoittaa olevansa botin sijasta ihminen. reCAPTCHAn avulla kehitettyä koneoppimista on käytetty muun muassa vanhojen aineistojen kääntämiseen digitaaliseen muotoon. Wrightin mukaan tällaisella kasautuvalla käyttämisellä on potentiaalia tuottaa kognitiivista ylijäämää, joka voi muuttaa käsityksemme työstä ja sen tekemisestä. Parhaimmillaan tätä voidaan ajatella myös ulkoisvaikutusten kautta: Wrightin mukaan käyttäjät ovat kuin mehiläisiä, jotka pölyttävät viljelykasviemme sadon - tämän merkitystä on vaikeaa mitata ‘tehtynä työnä’, saati varsinkaan rahassa. Wright esittääkin, että uusliberaalin talouden pohjan murtumisen myötä saatamme lähivuosina olla siirtymässä tuotannon ja vaihdon taloudesta ‘pölyttämisen ja osallistumisen talouteen’ eli käyttäjyystalouteen. Mitä on tehtävissä, kun julkiset instituutiomme ja sosiaalidemokraattinen konsensuspolitiikkamme murenee uusliberaalin politiikan vaikutuksesta? Wrightin mukaan keskeistä on pilkkoa uusliberaalin politiikan binääriasetelmat (kuten yksityinen/julkinen) pienempiin, todellisuutta paremmin vastaaviin osiin ja astuttava pois niiden tuottamista pelkistävistä rooleista. Wrightin mukaan käyttäjyyden eetos mahdollistaa tämän asetelman tarkastelemisen totuudenmukaisemmin: käyttäjyys on kollektiivisen subjektiviteetin muoto, joka ei ole täysin uusliberalismin hallittavissa eikä sosiaalidemokratiallekaan täysin pureskeltavissa, sillä käyttäjät eivät ole pelkkiä omistajia tai kuluttajia. Huomionarvoinen on erityisesti käyttäjyyden suhde erityisesti tiedon omistajuutta vaalivaan uusliberalismiin, teoreetikko MacKenzie Warkin viitoittamassa mielessä. Koska horisontaalisessa mielessä omistettavaa on yhä vähemmän (esimerkiksi maa-alueiden muodossa), on uusliberaali politiikka pyrkinyt hankkimaan omistukseensa myös vertikaalisen maailman eli immateriaalioikeudet. Tämä on Warkin mukaan luonut uuden omistavan ‘vektoraaliluokan’, joka hallitsee tiedon tuottamista ohjaavia rakenteita kuten patentteja. Vertikaalisen tiedon kentän omistaminen tarkoittaa siis keinotekoisen puutteen luomista maailmassa joka on potentiaalisesti rajattoman runsas! Tiedon tuottaminen kollektiivisena tekona oli myös yksi Wittgensteinin keskeisiä argumentteja. Wittgensteinin mukaan tieto ja sen tuotanto on pohjimmiltaan täysin anonyymiä toimintaa: kukaan ei omista ajatuksiaan enempää kuin niitä välittävää kieltäkään. Tällaisen ideoiden runsauden vaaliminen sen rajoittamisen sijaan onkin keskeisessä roolissa siinä, miten ekokriisiinkin voidaan suhteutua, todennäköisesti individualisoituvaa kehityskulkua järkevämmin ja vähemmän tuhoavasti. Vaikka Wrightin teesit käyttäjyydestä asettuvat pitkälti taidepoliittiseen, instituutiokriittiseen keskusteluun, on niiden viitepinta ja mahdolliset muut sovellusalueet ensisijaisesti juuri institutionalisoituneen taiteen ulkopuolella. Toisessa, verkkosivuillaan julkaisemassaan tekstissä (Be for Real: the Usership Challenge to Expert Culture) avaa tätä Lexiconia laajemmin. Siinä Wright nivoo käyttäjyyttä erityisesti osallisuustalouden pyrkimysten kanssa yhteneviin seikkoihin. Wrightin mukaan osallisuustalouden fokus voi olla käyttäjyyden yksi selkeä toimintakenttä, jossa niin teoriaa kuin käytäntöjäkin on kokeiltu vuosien ajan. Osallistavuuden ja osallistumishalukkuuden hengessä on selvää, että tarkoituksena ei ole niinkään hankkia yksilöllisiä vapauksia, vaan enemmänkin puolustaa yhteistoimijuutta ja käytön vastuuta ja kritisoida arjesta etäämmälle joutunutta politiikkaa. Tällöin opeteltavana ei ole vain konkreettiset toimet vaikuttaa, vaan jotain syvempää: on kysyttävä, keitä me haluamme olla ja millaista maailmaa haluamme olla mukana luomassa? Elävästä elämästä etääntynyttä poliittista asiantuntijavaltaa ovat kritisoineet monenlaiset ihmisoikeuksia puolustavat järjestöt kautta maailman. Yhtenä tällaisena esimerkkinä Wright antaa brittiläisen, vammaisten oikeuksia ajavan British Disabled People’s Movementin, jonka tunnuslause on “We are the experts of our own condition” , mikä tässä tarkoittaa tavoitetta yhtenevästä mahdollisuudesta hoitoon, sekä tavoitetta osallisuudesta vammaisia koskeviin päätöksentekoprosesseihin ja tätä kautta autonomiaa. Tavoittelemalla vastuuta voidaan siis tavoitella myös vapautta, ja toisin päin. Ja tämä on juuri käyttäjyyden ytimessä. Taiteen ja käyttäjyyden suhdetta leimaa Wrightin mukaan yhtäältä pelko, ja samalla myös toive taiteen eräänlaisesta tarkoituksettomasta tarkoituksellisuudesta. Wrightin mukaan taide on sinällään “tarpeetonta” (Redundant) - eräänlaista yhteiskunnan kulttuurista ekstraa. Koska taiteelle on modernina aikana syntynyt eräänlainen oma autonominen asemansa ja toiminnan sfääri, on taiteella joka pyrkii suorempaan poliittiseen kanssakäymiseen usein edessä uskottavuusongelma: taide jää “vain taiteeksi” , joka näennäisestä kriittisyydestään ei pysty astumaan autonomian vankilasta ulos. Autonomisen asemansa turvin toimivat taiteilija-aktivistit kuten Yes Men jäävät nekin helposti “vain” juhlituiksi taiteilijoiksi. Yhteiskunnan muuttamiseen tähtääviä prosesseja voi siis taideaktivismin seurauksena uhata jääminen teoksiksi, joita ihaillaan enemmänkin debordilaisen spektaakelin osasina - brändättyinä tapahtumina, joissa itse tekoa seksikkäämpää on se, kuka teon on tehnyt - kuin kaikille avoimina toiminnan käytäntöinä. Lienee selvää, että taiteen vaikutus ympäröivään yhteiskuntaan voi olla paljon monimutkaisempaakin, jolloin “vain” taiteeksi jääminen voi saada aikaan syvempiäkin rakenteita töihin. Kärkevyydessään Wright ei kuitenkaan tälle juuri paljoa ajatusta uhraa, toisin kuin vaikkapa Teemu Mäki kirjassaan Taiteen tehtävä ansiokkaasti tekee. Tarpeettomuuden käsitteen lisäksi taidetta on Wrightin mukaan hedelmällistä vaalia ns. kahtalaisen ontologian (Double Ontology) käsitteen avulla. Siinä teko on jotain, mitä ikinä se ensisijaisesti väittääkin olevansa - esimerkiksi “museo” tai “koulu” - ja toiseksi viittaamansa asian tai rakenteen taiteellinen ehdotus. Esimerkkinä käy taideprojekti, joka on muodoltaan toimiva ja sinällään käytettävä kirjasto. Samalla tämä kirjasto voi olla kuitenkin taiteellinen ehdotus kirjastoksi - jotain, jonka fokus voi olla tavallista kirjastoa spesifimpi ja jonka käyttämisen voi liittyä vaikkapa vuorovaikutusta jota tavallisessa kirjastossa ei ole ja jollaista on kirjastoon vaikeaa tai jopa järjetöntä sellaiseen edes liittää. Tällainen väliaikainen, toisenlaisen todellisuuden mahdollisuus voi olla motivoiva ympäristö, jossa jotain asiaa tai ilmiötä voidaan testata käytännössä kevyellä rakenteella. Myös eräs projekti jossa olen mukana, sisältää hyvin vahvasti tällaisen kahtalaisen ontologisen luonteen: Fiktiivinen Taideyliopisto on sekä “itsenäinen” yliopiston parasiitti tai peilirakenne, mutta samalla ehdotus siitä, mitä (taide-) koulutus voisi olla. Tällöin taidetta voi käyttää alustana jonkin asian testaamiselle ja sitä kautta kehittämiselle. Taiteella voi tällöin olla siis myös käyttöarvoa, ei kuitenkaan välttämättä pelkästään negatiivisessa mielessä, johon moni sen ensisijaisesti saattaa liittää. Miten taiteellisella tekemisellä (tai no, taiteella) voisi olla juuri käyttöarvoa (ei niinkään design-retoriikasta tutulla tavalla) ilman että itse taide tai sen tekeminen tulee välineellistetyksi? Miten erottaa juuri käyttöarvo ja välinearvo toisistaan? Vai onko pelko välineellistymisestä vain jäänne autonomisen, itseisarvoisen taiteen kulttuurisesta voittokulusta (jonka avulla taide voi abstraktiutensa ja “turhuutensa” ansiosta asettua myös uusliberaalin maailmankuvan tuotteeksi), joka samalla on sulkenut näköpiiristään pois mahdollisuuden, että jokin käytettävä voisi olla myös taidetta? Voisiko juuri vapaampi käytettävyys, sen työkalunkaltaisuus, tarjota taiteelliselle tekemiselle sen liikkumatilan mikä edistäisi ideoiden runsautta, ei rajoittaisi sitä? Kahtalaisen ontologian praktiikat eivät välttämättä näy ensin taiteena, vaikka niiden itseymmärrys on usein perustuksiltaan juuri taiteessa. Tämä tekee Wrightin mukaan käyttäjyydestä tavallaan kaksiteräisen miekan, jota käyttäjä voi käyttää mielekkäästi kollektiivisen ja yksilöllisyyden välisen dialektiikan uudelleenarvioimiselle, ei niinkään “totaalisen vaihtoehdon” tarjoamiseen. Käyttäjyyden rooli on tällöin enemmänkin juuri loismainen ja rajoja ylittävä, kuin niitä pystyttävä. Wright ehdottaa, että “käyttäjillä ei ole aikaa olla vallankumouksellisia, sillä asioiden on muututtava - eikä reformisteja, koska asioiden on loputtava” . Kompastuvatko vallankumoukselliset ja reformistiset hankkeet usein siis juuri siihen, että ne tähtäävät “kumouksellisuuteen” ? Sen sijaan, että tavoittelisi jotain tiettyä, jo nimettyä kumousta, voi tällaisella radikaalilla pragmatismilla olla maailmassa paljon tehokkaamiin loisiva ja muutosvoimainen rooli, sillä asiat ja muutokset tapahtuvat koko ajan käytännöissämme. Samaa kritiikkiä Wright jakaa myös taidemaailman tapahtumakeskeisyydelle. Wrightin mukaan iso osa taidemaailmasta toimii juuri tapahtumien kautta: tapahtumat sitovat taidemaailmaa yhteen ja luovat individuaalisesti työskenteleville ihmisille tuntemuksen yhteisöstä, joka on Wrightin mukaan eräänlaista turhaa nominalismia. Jos tapahtumien roolia sosiaalisessa muutoksessa korostetaan liikaa, unohdetaan helposti nykyhetken merkitys, joka koostuu ihmisten jokapäiväisistä käytännöistä, jotka ovat sosiaalisen muutoksen ytimessä jo kauan ennen kuin osaamme edes nimetä ne sellaisiksi. Wrightin mukaan tämä on “kuin odottaisi vallankumousta johon lähteä mukaan, mutta ei jaksa itse tehdä mitään sen eteen koska se näyttää epätodennäköiseltä tai mahdottomalta” . Katsojuus on Wrightin mukaan yksi nykypäivän taidediskurssin keskeisimmistä käsitteistä. Se on instituutio, joka nauttii itsestäänselvää asemaa. Katsojuus ei kuitenkaan Wrightin mukaan ole synonyymi pelkälle katselemiselle, vaan sulkee sisäänsä paljon enemmän historiansa aikana muokkaantunutta käsitteellistä maailmankuvaa. Kenties suurin voima katsojuuden synnyssä oli Immanuel Kant, joka kehitteli katsojasta uutta herooista hahmoa, välinpitämätöntä katsojaa, joka esitteli sekä perustavanlaatuisen, relationaalisen passiivisuuden muodon - katsojuuden -, että välinpitämättömyyden (taiteella ei käyttöä tai käyttöarvoa, vaan taide on kaunista sellaisenaan). Nietzschen panos murrokseen oli niinikään vahvistava: taiteilija on autenttinen ja luova subjekti. Näiden vaikutuksesta syntyi perusta taiteen eräänlaiselle “ontologiselle poikkeukselle” eli sen autonomiselle asemalle, jonka valta-asema on hallinnut taidediskurssiamme jo reilun sadan vuoden ajan. Vaikka valistuksen aikana syntynsä saaneiden dikotomioiden (omistajuus/kuluttajuus jne) eräs keskeinen ideologinen tapahtumakenttä oli juuri vastikään autonomisen aseman saavuttanut taide, ei tietenkään muukaan yhteiskunta jäänyt varhaisen teollistumisen ja luokkayhteiskunnan synnyssä keskustelusta ja uudenlaisten kategorioiden ja roolien syntymisestä sivuun. DIY (Do It Yourself) - kulttuuri alkoi teollistuneissa yhteiskunnissa kun työn pirstoutuminen oli atomisoinut ihmisten suhteen tuotannon prosesseihin ja kasvattanut asiantuntijakulttuuria; se otti käyttöön ja jakoi prosesseja sekä työkaluja jotka olivat olleet vain asiantuntijoiden käytössä. Mutta riittääkö materiaalisesti rikkaassa maailmassa enää asioiden tekeminen itse yhdessä? Wright ehdottaa DIY-eetoksen jatkeeksi UIT:ta, Use It Togetheria. Wrightin mukaan käyttäjyys on tässä mielessä kollektiivinen ja henkilöitymätön asia - tavallaan se ei nimeä käyttäjää kollektiiviksi, mutta se toisaalta viittaa pakostakin monimuotoisuuteen ja moninaiseen suhteeseen. Tällaisen käyttämisen areena on arki, ja vielä tarkemmin tavallisuus, tapojen sfääri, joka kieltäytyy kantamasta katsojuuden painolastia menestyksestä ja tapahtumallisuudesta, vaan keskittää energiansa käytännönläheisyyteen, kouriintuntuvuuteen ja itsesäätelevyyteen, tässä ja nyt. Katsojuuden rinnalta löytyy Wrightin mukaan toinen voimakas yhteiskunnallista tajuamme ohjaava instituutio. Omistamisen eetos on niin syvällä nykyisessä yhteiskuntarakenteessamme, että sitä käytetään ikään kuin synonyyminä jonkin asian osaamiselle, vaalimiselle tai ylpeyden kokemiselle jostakin - tämä ilmenee, kun sanomme jonkun ‘ownaavan’ (“Own it!” ) asian, jonka tämä osaa hyvin. Käyttämisellä (“use it” ) usein taas on varsin negatiivinen konnotaatio, ja saattaa viitata kaltoinkohteluun, hyväksikäyttämiseen, ajattelemattomuuteen tai huolettomuuteen. Usein asia saattaakin tosi olla juuri päinvastoin. Omistajuus nimeää jonkin tai jonkun suhteen objektiin sen eksklusiivisuuden kautta, kun taas käyttäjyys Wrightin mukaan viittaa enemmän käytännönläheiseen suhteeseen. Käyttäminen voi siis tehdä näkyvämmäksi sen, kuka käyttää ja mihin käytettävä asia pystyy - mitä se kestää, ja miten sitä voisi parantaa. Samaa ei välttämättä voisi sanoa omistavasta suhteesta: omistaminen voi pitää asian näkymättömissä ja poissa yhteisestä arvioinnista. Omistavasta individualismista on Descartesin jälkeisen historian saatossa tullut synonyymi vapaudelle, sosiaaliselle toiminnalle ja koko yhteiskunnan rakentumista määräävälle dynamiikalle. Yksilö on vapaa, koska hän on itsensä ja toimintansa omistaja. Ja tämä tekee hänet riippumattomaksi muista ja muiden tahdosta, koska hänen vapautensa perustuu hänen omistuksiinsa. Juuri tämä on eräs uusliberaalin ideologian peruspilareista, ellei se kaikkein kannattelevin. Ja näiden peruspilareiden tunnistaminen voi antaa osviittaa kyseenalaistamaan myös muita arjen käytäntöjemme maailmaa. Tässä mielessä Wrightin tulkinta omistajuuden, asiantuntijuuden ja katsojuuden instituutioiden vallasta on käyttökelpoinen. Se antaa työkaluja kurkottaa kulttuuristen binääriasetelmien (tekijyys/ katsojuus, tuotanto/vastaanotto, omistajat/tuottajat jne...) taakse. Näin se mahdollistaa huomaamisen, ettei yksikään käytännöistämme kiveen kirjoitettu, vaan enemmänkin juuri ideologioilla muovattavaa savea. Tällöin tärkeäksi muodostuukin oppia tunnistamaan ja päättämään, mitkä ideologiat muokkaavat käytäntöjämme sellaisiin suuntiin, mistä on tulevaisuuden kannalta yhteistä hyötyä. Maailmasuhteemme kannalta tämä onkin erityisen tärkeää, sillä sen perusteella opimme joko tuhoamaan elinympäristömme kokonaan tai vaalimaan sitä kestävästi. Tällaisessa kehityskulussa myös taiteellisen toiminnan ideologisella perustalla ja valituilla työkaluilla on väliä. Viitteet: Wright, Stephen: Toward a Lexicon of Usership (Museum of Arte-Util, Vanabbe Museum), 2013 Wright, Stephen: Be for Real: the Usership Challenge to Expert Culture http://northeastwestsouth.net/be-real-usership-challenge-expert-culture-0 Wark, MacKenzie: The Hacker Manifesto (The Harvard University Press), 2004